Toukokuun loppupuolella, tarkemmin sanoen 21.-22.5. matkasimme tutustumaan kauniiseen itäsuomeen ja siellä tutustumaan Valamon- ja Lintulan luostareihin. Matkamme alkoi mallikkaasti ja kuten tapoihimme kuuluu, kaikki olivat ajoissa paikalla ja näin ollen matkaan pääsimme jopa hieman ennen suunniteltua lähtöaikaa. Matka taittui mallikkaasti kokeneen kuljettajamme Jannen sompaillessa bussiamme. Ensimmäisen ns. ”huoltotauon” pidimme Heinolan lähistöllä olevalla matkakeitaalla. Täältäkin suoriuduimme nopeasti jatkamaan matkaamme ja niinpä ilmoitin lounaspaikkaamme Kenkäveroon, että olemme hieman etuajassa, mutta ei aiheuta muutoksia lounasaikaamme, vaan tutustumme mielellään tämän vanhan pappilan pihapiiriin. Matka jatkui ja maisemat vaihtuivat, kunnes...  Lusin suoralla bussin kojelaudan valot alkoivat vilkkua ja yksi niistä ilmoitti tulipalosta. Kuljettajamme pysäytti auton ja alkoi tutkia tilannetta, mitään ulospäin näkyvää vikaa ei ollut, puhumattakaan mistään palonalusta.

 

 

 Mutta nyt bussi ei suostunut enää käynnistymään. Jonkin aikaa kuljettajan pähkäiltyä asiaa, hän totesi, ettei muu auta kuin kutsua paikalle päivystävä korjausauto. Siinä sitten me matkailijat saimme rauhassa tutustua keväiseen luontoon ja jaloitella pitkän kaavan mukaan ja minä soittamaan Kenkäveroon, että tulomme ajankohdasta ei ole tarkkaa tietoa ko. vian vuoksi. Jonkun ajan kuluttua saapui korjausauto ja ei mennyt kuin hetki hänen ”sukellettuaan” bussin alle ja tehtyään joitain temppuja, niin bussimme oli matkakunnossa. Se näissä uusissa menopeleissä on, että ne on niin hienosti rakennettuja, ettei niitä pysty korjailemaan kuin alan ammattilaiset. No hyvä näin ja matkamme pääsi jatkumaan ja soitto taasen lounaspaikalle ja ilmoittamaan uusi saapumis aika-arvio, joka sitten piti paikkansa.

Kenkäveron, kukkiva kenkäkäytävä. Yhden tarinan mukaan Kenkävero nimi liittyy aikaan jolloin pitäjäläiset saapuivat tiettämättömien taipaleiden takaa kirkolle ja pappilan rannassa sitten vaihdettiin/laitettiin kengät jalkaan. No jossakin vaiheessa kengät vaativat korjausta tai jopa uusien hankintaa ja tästä sitten syntyi nimitys "kenkävero".

Upea päärakennus.   

   Googlasin: Kenkäveron historia ulottuu yli 550 vuoden taakse. Ensimmäinen papin asumus rakennettiin silloiselle saarelle 1400 –luvun puolivälissä. Viimeisen kerran Kenkävero toimi pappilana 1956. 1960-1990 Kenkäveron päärakennus oli vaarassa vaurioitua pahoin. Sen jälkeen Kenkäveronniemen pappila on tullut täyteen henkeä ja elämää huolellisen ja onnistuneen restauroinnin, ajanmukaisten tapettien, vanhojen huonekalujen, modernin sisustuksellisen silauksen sekä käsityömyymälän, käsityöläisten, leipomon ja puutarhan elvyttämisen tuloksena. Kenkävero on elämys kaikille aisteille.

 

Täällä sitten nautimme herkullisen ja todella maittavan lounaan. Ikävä kyllä meillä ei riittänyt kovin paljon aikaa tutustua paikkaan ja sen tarjoamiin palveluihin, sillä meitä odotti jo aikataulutettu Valamon ohjelma, jota matkan aikana puhelimella rukkasimme aikatauluumme sopivaksi, mutta omat hankaluutensa tuotti luostarin päiväsäännöt ja niitähän emme pystyneet muuttamaan (eikä olisi tarkoituksenmaukaistakaan, luostari elää elämäänsä ja me matkailijat sopeudumme niihin).

Googlasin:  Valamo - Ortodoksisen kulttuurin keskus

Valamon munkkiluostarin veljestö elää hengellistä yhteisöelämää, joka pohjautuu ortodoksisen kirkon askeesin perintöön. Vanhan perinteen mukaan luostarin tulee elättää itse itsensä. Nykyisin Valamon pääelinkeino on matkailu: luostarissa käy vuosittain yli 160.000 vierailijaa, ja kaikki matkailusta saadut tuotot käytetään suoraan luostarin ylläpitoon ja kehittämiseen. Päivävierailulle tai yöpymään voi tulla ympäri vuoden.

Luostari on siellä kilvoittelevan veljestön koti. Vierailleen Valamo tarjoaa elämyksiä ympäristössä, jolle ei löydy vertaa muualta. Moni tulee luostariin hiljentymään ja osallistumaan sen päivittäiseen jumalanpalveluselämään. Vähintään yhtä moni saapuu luostariin rentoutumaan luonnossa liikkuen, viettämään aikaa perheen ja ystävien seurassa tai oppimaan uusia taitoja 

Täytyy antaa tälläkin forumilla, suurkiitokset Valamon henkilökunnalle, että he järjestivät nopeutetulla aikataululla meille täyden "tutustumis paketin" luostarissa ja joustivat mahdollisuuksien mukaan luostarinohjeiden sallimissa puitteissa, jotta me matkailijat saimme "täydenpaketin" Valamon elämästä.

Oppaaksemme saimme mukavan Timotheus ("puolimunkin", ilmeisesti lempinimi ei vielä täydelliselle munkille) hänen tarinointiaan oli ilo kuunnella, niin elävästi ja kansanomaisesti hän kertoili munkkien elämästä.

Mielen kiinnolla kuuntelimme hänen tarinointiaan Valamosta ja Munkkien elämästä. Tmä Uuden Valamon tarinahan alkoi sota-aikan, jolloin Laatokan Valmosta evakoitiin kaikki Munkit. Heitä oli evakkoon lähtijöinä 380 ja melkein kaikki venäjänkielisiä, jotka eivät osanneet suomensanaakaan ja osa oli myös hyvin iäkkäitä. Heidät evakoitiin Keski - Suomeen Keiteleen ympäristöön ja siellä he odottivat paikkaa johon voisivat sijoittua. Kun tämä Heinävedellä sijaitseva paikka lopulta saatiin ja sinne perustettiin tämä ns. Uusi Valamo, Munkkeja oli enää 320, eli 60 oli menhtynyt matkanrasituksiin.

 

 Timothei Munkki esitteli myös kirkon ja sen taideaarteita, joista jonkin verran oli pelastunut Vanhasta Valamosta (minusta aika runsaastikin)

 

 Seinällä oli kuva Vanhasta Valamosta.

Taidokkaasti valmistettu "Helmi ikoni" en tosin muista oliko se Vanhan Valamon perintöä. Mutta upea teos.

Tämä kokovartalo ikoni, on kuulemman hyvin poikkeuksellinen sillä ikoneissahan yleensä on kuvattu vain yläosa.

Oppaamme kertoili niin mukaansatempaavasti tarinoita luostarielämästä, että häntä olisi kuunnellut vaikka kuinka kauan, mutta meitä odotti jo Valamolainen Iltatee (sitä oli siirretty aikaauluongelmien vuoksi klo 20:een, luostarissa alkaa klo 21 täydellinen hiljaisuus) niinpä meidän oli kiitettävä Puolimunkki Timotheusta ja siirryttävä herkulliseen venäläistyyliseen teepöytään.

Teepöytä ylitti kaikki odotuksemme herkuillaan, nautimme venäläistyylisiä suolakurkkuja smetanan ja hunajankera ja tietysti Valamossa leivon leivän kera, unohtamatta makoisaa jälkiruokaa.

Ehdimme mukavasti nauttimaan teepöydän antimet, kunnes hiljaisuus alkoi. Minä Kaken kanssa varmaan rikoin sääntöä kun menimme katsomaan kahden "rohkean" tytön majoitustilaa ja kello oli jo 21! Nämä tytöt olivat rohkeasti tilanneet yöpymisen vanhassa Munkin Keljassa ja meitä kiinnosti nähdä, minkälaisissa olosuhteissa munkit olivat majailleet. No, Keljahan oli uudistettu ihan hienoksi hotellihuoneen veroiseksi, ainoa eroavaisuus oli, että suihku ja VC sijaitsi käytävällä, mutta sen korvasi moninkertaisesti näkymä järvelle, joka oli uskomattoman kaunis. (meidän huoneesta näki parkkipaikan). Jos vielä joskus majoitun Valamoon, niin taatusti varaan tämän Keljan.

Huoneeseeme palattuamme oli ihana kokemus olla täydellisessä hiljaisuudessa, ainoastaan linnut lauloivat ja rauha oli mitä uskomattomin. Se sai jopa minut rauhoittumaan ja nauttimaan täysin kevään ihanuudesta ja luonnon äänistä.

Hyvin nukutun yön jälkeen heräilimme jo 4:n aikoihin ja päätimmä käydä tutustumassa Valamon hautausmaahan, joka sijaitsi aivan lähituntumassa.

Kaunis rauhaisa metsähautausmaa. Munkit suhtautuvat kuolemaan hyvin läheisesti ja heillä on aina hautausmaalla valmiiksi avattu hauta, muistuttamassa, että yksi hetki vain ja voit olla täällä ikuisen rauhan majoilla (sama näkyi myös Lintulan hautausmaalla) Timothei kertoili tästäkin tarina, että he kutsuvat avointa hautaa koloksi ja yksi "hole in one" niin osuma on täydellinen. Joten kyllä hekin huumoria viljelevät ja vakavistakin asioista voi heiman leikkiä laskea.

  

Pentti Saarikoski oli halunnut tulla haudatuksi Valamoon ja hänen toiveensa oli totetutunut. Hauta sijaitsi hieman sivussa Munkkien hautarivistöistä hyvin rauhaisalla paikalla. Huomatkaa, miten tuon nimikyltin päällä on rivi kyniä ! Saarikoskihan oli viettänyt monia aikoja Valamon rauhassa hiljentymässä.

 Hautausmaalta palattuamme naapuri huoneiston rouvat nauttivat aamunrauhasta kuistilla, klo oli vähän yli 5.

Sitten jo kuuluikin kirkonkellojen kutsu aamuhatauteen. Sielläkin piipahdimme. Olimme edellispäivänä kysyneet Timotheukselta, että voiko sinne mennä kesken palveluksen ja myös poistua. Häntä ihan anuratti moinen kysely ja sanoi: Ettekö oöe olleet esimerkiksi Kreikan kirkoissa, joissa on melkeinpä markkinatunnelma, ihmiset menee ja tulee koko ajan. Niinpä mekin uskaltauduimme hetkeksi kuulemaan liturgiaa.

Nyt meitä jo odotteli aamiaispöytä ja sen antimet maistuivat makoisilta. Aamiaisen syötyämme olikin aika jättää hyvästiti Valamolle ja suunnata kohti Lintulan luostaria. Kylläisinä oli mukava lähteä risteilylle mitä ihanmpaan järvimaisemaan.

Sergei vene odotteli matkailijoita. Sen mukava kapteeni ja "varakapteeni" ottivat meidät iloisesti vastaan ja venematkan aikana kertoilivat tarinoita ja faktoja matkamme varrelta.

Näitä "matkamiehen" muisto ristejä oli matkamme varrella runsaastiki. Sergein miehistö kertoi, että niihin kohtiin on matkamiehet aikojen kuluessa menehtyneet ja paikalle on sitten pystytetty muistoristi. Aika erikoiselta tuntuu näin nykypäivän ihmisestä, mutta täytyy muistaa, että sata vuotta sitten ja sitä ennen nämä seudut olivat asumattomia ja tiettömien taipaleiden takana. Ei ollut GPS:iä eikä muitakaan tunnistimia käytössä.

Olipa uskomattoman mahtavat maisemat kun hiljalleen seilasimme kohti Karvion kanavaa.

Googlasin: Kanava yhdistää KermajärvenVarisveteen, siitä Suvasveteen. Karvionjärveltä on yhteys Suvasveteen, jota pääsee Kuopioon asti. Kanava on 300 metriä pitkä ja se on Heinäveden vanhin kanava, rakennettu 1895–1896. Kanavassa menee varsinkin kesäaikaan paljon laivoja, ja on Heinäveden reitin vilkkaimpia kanavia.

Lintulan luostari.

Oppaanamme toimi Nunna ( jonka nimeä en muista), än esitteli meille luostarin kirkon ja sen historiaa. Hän oli hyvin aran tuntuinen ja äänkin oli hiveröinen, hänelle varmaan Nunnan elämä ja sen antama sisäinen rauha oli tärkeintä, hän ei niinkään ollut kiinnostunut vieraista. Esimerkiksi olimme tilanneet kahvittelu mahdollisuuden luostarin kahvilassa, mutta jostakin syystä tieto ei ollut mennyt kahvilaan saakka, vaan ovet pysyivät suljettuna. Minä veikkasin, että he ovat antaneet vaitiololupauksen ja toisille ei kerrota mitä ollaan ulkomaailman kanssa sovittu. No elämä näytti sujuvan hiljaiselossa ja vaatimattomasti, mutta kuitenkin kun kysyin milltä luosttarin tulevaisuus näyttää? Vastaus tuli iloisesti "hyvältä näyttää heitä on 10 nunnaksi vihittyä ja kaksi noviisiakin on tullut joukkoon", hyvä näin.

Luostarin kirkko oli hyvä kuntoinen ja sitä kelpasi ihailla.

Koska kahvia emme saaneet, niin kuljettajamme tiesi parin kilomatrin päässä olevan kahvipaikan ja se sijaitsi vielä pienen kosken partaalla, joten kahvitus ongelmakin tuli hoidettua.

Täältä sitten matkamme jatkui Tertin historialliseen kartanoon, jossa louna meitä odotti. Googlasin: Jos vain seinät osaisivat kertoa. Kuulisimme mitä tapahtui 1500 luvun rusthollissa ja ratsutilalla. Mitä Päämajan upseerit taktikoivat talossa talvi- ja jatkosodan aikaisessa esikunnassa. Mitä puhuttiin Urho Kekkosen päivällispöydässä ja miten arkea on eletty kartanossa... Tänä päivänä jokainen vieras voi talon historiikkiin oman osansa.

Kartanon vaiheita vuosisatojen varrelta.

1540 Kirjataan ensitietoja Tertistä. Silloinen nimi oli Hintsalan rustholli ja isonvihan aikana talosta varustettiin mies ja ratsu kuninkaan armeijaan. Rustholli sai nimensä Hannun Hintsasta.

1560-1850 Rusthollikauden aikaa. Omistajina ja isäntinä säätyläisiä, mm. Henrik von Brandenburg.

1894 Pylkkästen aika alkaa. Aatami Pylkkänen osti Tertin Iivarin päivänä 22.8. Maita siirtyi kaupassa noin 900 hehtaaria. Iivari aloitti tilan kohennustoimet. Pytingit kunnostettiin ja viljelyksiä raivattiin lisää. Puutarhan suunnitteli puutarhuri Dahlström Pietarista. Tertin ruusu istutettiin.

1896 Tertin meijerin yhteyteen perustettiin meijerikoulu ja oppiin tuli 10 tyttöä. Heidän joukossaan Edla Ahvenainen, johon Iivari pian iski silmänsä. Syyskuun 6 päivä 1897 juhlittiin häitä juhlittiin 200 vieraan joukolla. Silloin iso rumpu ja viulu soivat usean päivän ajan. Vieraita tuli laajalti, mukana myös Iivarin ruotukaveri Oskari Merikanto. Lapsia pariskunnalle syntyi setsemän, viisi poikaa ja kaksi tyttöä.

1918 Ratsutilan sotilaallinen perinne jatkui. Vapaussotaan lähti kaksi vanhinta poikaa. Sodan jälkeisessä itsenäisessä Suomessa Iivari jatkoi Tetin hoitoa, järjestäen vuosittain Tapanin ja Iivarin päivänä suuret pidot. Juhliin liittyi ainakin kaksi sanontaa, alkutervehdys ("humööri ylös") ja juhlavärssy ("Mut setä nousee seisaalleen sanoopi vielä, että talossa tässä ei ryypätä pelkkää vettä")

1939 Talvisodan alkaminen muutti elämän kulkua, viisi poikaa lähti rintamalle. Mikkelin pommituksien jälkeen 5.1.1940 Terttiin siirtyi tykistökomentaja Svanström esikuntineen. Jatkosodan aikana päämajan indententti kenraali Gustfsson oli sijoitettuna Terttiin.

1941 Sota vaatii veronsa, kaksi pojista kaatui kuukauden välein.

1955 Sotien jälkeinen aika: Tertti on edelleen perinteinen maanviljelystila, isännäksi ryhtyi Olavi Pylkkänen vaimonsa Liisan kanssa. Tilalla on korkea tuottoinen lypsykarjaja jalostus lampola

1978 Isännyys vaihtuu Matti ja Pepita Pylkkäselle. Vaihdioksen jälkeen tuotantosuunnaksi valittiin matkailu ja erikoisviljely. Pihapiirin rakennukset on kunnostettu perinteitä vaalien ja puutarja ja lähi ympäristö on saatettu 1800luvun tyyliin.

Täällä taasen saimme herkutella buffetpöydän antimista, joista mainittakoon kala kovasienmuhennoksella, se oli mun suosikkini.

 

Tämä veskarahvi oli upea, oikein himoittava, siinä oli pieni kolo johon voi laittaa kukan koristeeksi. Niitä oli myös myytävänä, mutta hinta oli minusta aika korkea (varsinkin kun on kertynyt jos jonkinlaista kaadinta kaappeihin), joten raaskinut ostaa, mutta ehkä ensi kerralla.

Näin oli tämä kahden päivän reissu loppusuoralla...

Kuljettajamme oli taikonut jostakin punaisen maton, jolta oli mukava nousta bussin kyytiin ja kotimatka pääsi alkamaan.

Kiitos taasen kaikille mukan olleille. Olitte mukavaa matkaseuraa ja teidän kanssanne sain taasen paljon uusia muistoja ja kokea historian havinaa. Puhumattakaan upeista Itä-Suomen järvimaisemista, joita ei väsy ihastelemaan.

Paula