Vuosi on ollut kaikin tavoin mielenkiintoinen ja antoisakin. Tämä on yhdistyksemme 19 toimintavuosi ja ensi vuonna vietämme 20v juhlaa. Loppuvuodesta haastoimme teitä ”talkoisiin”, jotta saisimme juhlarahastoa hieman kasvatettua ja saisimme aikaan kunnon juhlat. Ja kyllä te yllätitte ja ilahdutitte aktiivisuudellanne. Uutisvuotoihin saimme yleisöä, jopa ylimääräiseenkin lähetykseen ja sitten ne joulumyyjäiset. Myyjäiset taisivat olla tietämäni mukaan ensimmäiset, jotka yhdistys itse järjesti ja täytyy myöntää, että suhtauduin hieman skeptisesti koko myyjäisiin. Ensinnäkin ei meillä ollut kunnon toimikuntaa järjestelyihin ja ainoat vapaat (lue ilmaiset) tilat saimme Junailijakuja 3:sta, joka on hieman sivussa ja jäänyt jopa pasilalaisille vieraaksi kohteeksi. Mutta eikös mitä, lauantaiaamuna 20.12. jo ani varhain oli jäseniämme leipomuksineen tulossa tapahtumaan. Suit sait sukkelaan, meillä oli kasassa herkkuja notkuva myyntipöytä. Vielä löytyi pari pöytää neuleille ja muulle pikku tavaralle. Ilahduttavinta oli nähdä jäsenistön saumaton yhteistyö, hintalaput liimautuivat ja jokainen oli valmis antamaan panoksensa tähän tapahtumaan. Kyllä se kannattikin, vaikka emme kovin hyvin olleet valmistautuneet, niin tuotto oli mitä ilahduttavin. Juhlarahastoon kertyi kunnioitettava 563€ !!! TUHANNET KIITOKSET TEILLE AKTIVISTEILLE.

Tuhannet kiitokset myös kuluneesta vuodesta, meillä on ollut monta hauskaa reissua ja kokemuksia on tullut roppakaupalla ”reppuun” ja teidän kanssanne on aina niin mukavaa, oi jospa aina saisi olla mukana…

Tänä iltana,
uuden vuoden kynnyksellä,
kuiskaan pienen toiveen:
Anna ystävilleni kaikkea hyvää tulevaan vuoteen!
Anna tähti oppaaksi eteenpäin johdattamaan,
kuu tietä valaisemaan ja aurinko lämpöä antamaan.
Anna iloa päiviin, anna uskoa ihmeisiin, anna enkeleitä rinnalle kulkemaan.
Hyvää uutta vuotta 2015!

t. Paula

Jouluruusuista on olemassa legendoja. Kirjailija Selma Lagerlöffin versio kertoo metsässsä lainsuojattomana asuvan rosvon ja tämän perheen jouluöisitä paratiisikokemuksista.

Tätä ihmettä pääsi vanha ja hurskas Hannu-abotti todistamaan.

Abotin silmien edessä talvinen metsä muuttui yhä valoisammaksi ja lumi hävisi. Paikalla kasvoi kukkia, purot solisivat, linnut liversivät ja metsän ketut nauttivat olostaan.

Abotti kuuli enkelten laulua ja harppujen helinää. Mukana ollut maallikkoveli epäili että, paratiisimainen joulumetsä oli lähtöisin itse paholaisesta ja kirosi paikan.

Silloin joulunihme katosi silmänräpäyksessä. Hannu-abotti ehti kuitenkin saada käteensä jouluruusun juurakkoa. Hän oli luvannut tuoda arkkipiispalle jouluna kukkivan kukan ja saada tällä tavoin rosvolle turvakirjan, niin ettei tämän enää tarvitsisi piileskellä metsässä.

Yhtäkkiän abotti vaipui kuolleena maahan. Hänen kädessään olleet kasvit istutettiin luostarin puutarhaan.

Vuoden kuluttua, joulunaikaan, nähtiin vihreitä reheviä kukan versoja, joissa oli kauniita hopealle vivahtavia valkoisia kukkia.

Suuresti katuva maallikkoveli vei sitten näitä jouluruusun kukkia arkkipiispalle ja sai rosvolle luvatun turvakirjan.

Maallikkoveli itse muutti rosvoperheen asuinluolaan erakoksi.

Muistiin kirjoittanut Eija Heiliö.

Alla kuvia ko esityksestä (kuvattuna kaverini käsiohjelmasta)

Googlasin hieman tietoa, muistin virkistämiseksi.

Oopperan kummitus on koskettava ja opettavainen tarina pakkomielteisestä, mutta aidosta rakkaudesta ja sen menetyksestä, sekä siitä, kuinka ulkoinen ja sisäinen kauneus eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Tarinan nimikkohahmo Oopperan kummitus on kuolevainen mies Erik, jonka kasvot ovat olleet kammottavasti epämuodostuneet jo hänen syntymästään asti. Sisimmältään kaunista Erikiä ei ole koskaan arvostettu, vaikka hän on lahjakas niin musiikissa kuin monessa muussakin taiteessa. Ihmiset, pojan oma äiti mukaan luettuna, ovat pelänneet ja inhonneet tätä. Kukaan ei ole koskaan rakastanut Erikiä (lukuun ottamatta hänen äitiään), eikä hän ole myöskään oppinut erottamaan oikeaa väärästä.

Erik asettuu elämään Pariisin oopperatalon kellareiden alapuolelle. Monipuolisilla taidoillaan hän saa muut ihmiset uskomaan, että oopperassa kummittelee. Myöhemmin Erik rakastuu orpotyttö Christineen, jota Erik alkaa opettaa laulamaan. Pian tyttö laulaakin "kuin yksi Jumalan enkeleistä". Mutta kun Christinen lapsuudenystävä ja ihastus astuu kuvaan, hän on vaikean päätöksen edessä.

Tätä ihanaa ja koskettavaa tarinaa saimme seurata.

Ilmeisesti tälle musiikki matkalle ole valikoitunut oikein leppoisa ja sopeutuvainen porukka (musiikki ilmeisesti yhdistää), sillä yhtään negatiivista lausetta en kuullut keneltäkään. Kaikki olivat tyytyväisiä ja niin musikaalin lumoissa, että pari jo pyysi uusinta matkaa Oopperan kummitusta katsomaan. Eikä sekään ole mahdottomuus. Esittäjäthän ovat Tarton taiteilijoita ja siellä esitetään kyseistä musikaalia täysille saleille. Mutta meidän iloksemme he tekevät vierailuja Tallinnaan (niin kuin nytkin) ja luin juuri eilen, että maaliskuussa taasen olisi Tallinnassa ko. esityksiä. Täytyy tunnusta, että teidän seurassanne, minäkin, henkilö joka ei ole mitenkään musikaalisesti suuntautunut, olen oppinut arvostamaan ja jopa nauttimaan musiikkiesityksestä. Tämähän oli hyvää harjoitusta ensi kesän Savonlinnan Oopperajuhlille.

Meillä oli hyvin vapaamuotoinen ohjelma, eli runsaasti omaa aikaa ja Tallinnan kauneussalongit olivat hyvin kysyttyjä. Yksi sun toinen otti hoitoja ja nautiskeli rentouttavista salongeista. Ja kyllä meijän porukkaan se tehosi, en muista, niin iloista ja nauravaista kotimatkaa tehneeni mies muistiin, kun nyt tämä musikaali porukka kotimatkalla oli, ruokailussa vierähti melkein koko matka kun naurultamme pöydän antimien nauttiminen kävi hieman hitaanlaisesti.

 Itse en tällä kertaa käynyt kauneussalongeissa vaan suuntasin Karnalukin käsityö keskukseen ja se se vasta on varsinainen kaaoksen perikuva. Ensinnäkin se on valtavaan suuri ja tavaramäärä mittaamaton, ja hyllyjä, sokkeloita, koreja ym riittää loputtomasta. Meikäläisestä tuntuu, ette siellä ole minkäänlaista oordinkia. Mut kait heillä joku järjestys on, mikä ei minulle kyllä auennut. Sattumalta osuin hyllykköön, jossa oli sopivia (tai luulen niin) lankoja askartelukerhon ahertajille. Ja bontsoja/shaaleja on luvassa talven kylmyyteen.

Aamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä, tosi harvinaista näin syyskuun loppupuolella. Taidamme olla ilmojenhaltijoiden suosiossa, sillä retkipäivinämme ilmat ovat olleet hyvin suosiollisia (koputin päätäni). Greenlinen turvallinen ja luotettava bussi starttasi Junailijanaukiolta klo 8.30 ja suuntasi keulansa kohti Lohjaa. Matkan varrella saimme ihailla syksyistä maaseutumaisemaa, jossa ruska tosin ei vielä ollut edennyt kovin pitkälle, mutta vaihteleva maasto ja pienien järvien kirjoma maisema oli silmiähivelevän kaunista. Perillä Lylyisissä meitä odotti katettu aamiaispöytä. Kartanoa pyörittää ravintoloitsijat Taina Kivikoski-Kauppinen ja Eija Kampman. Kunnon kahvit ja puurot syötyämme olimme valmiita päivän seikkailuihin. Osa suuntasi läheiseen metsään toiveena löytää sieniä ja mahdollisesti vielä puolukoitakin, ystävällinen talon rouva lähti opastamaan, jotta kenenkään ei tarvinnut pelätä eksyvänsä. Osa meistä lähti ihailemaan järvenrantaa ja lähi ympäristöä. Meillä oli mahdollisuus myös tutustua joukkuepeleihin, mölkkyyn ja petankkiin ja aika iso porukka löysikin uuden harrastuksen, jos ei nyt ihan aktiivisesti, niin ainakin pääsivät kokeilemaan näitä mukavia joukkuepelejä.

Nykyinen päärakennus on valmistunut 1859.

Tyylikäs asetelma eteisessä, toivotti meidät tervetulleiksi.

Aamiainen maistui.

Yhden vaahterapuun oksa oli jo upeassa väriloistossa, muistuttamassa, että syksy saapuu..

Petankkiakin kokeiltiin, hyvin haasteellisessa maastossa.

Sienimetsään riensi varmaan parinkymmenen henkilön ryhmä, saalis ei tainnut kuitenkaan olla kummoinen, eikä marjojakaan tainnut enää löytyä. Taisivat laulella mennessään "Jos metsään haluat mennä nyt, niin......" Sienien ja marjojen puutteen korvasi emäntien lupaus, että saamme poimia mukaamme omenoita niin paljon kun huvittaa. Ja kyllähän meitä huvitti....

Tällaisia sieviä sieniä minä tapasin runsaasti, tosin en noukkinut mukaani vaan tyydyin kuvaamaan.

Lounas oli maittava ja halukkaasti sen nautimme, ulkoilu antaa hyvät ruokahalut.

Mölkky peli jatkui lounaan jälkeen. Kuvassa rantasauna joka myös lämpeni meille ja halukkaita saunojia riitti.

Ja yllätys, yllätys miten reippaita ja rohkeita olemmekaan. Varmaan toistakymmentä rohkeaa uimaria pulahti järveen vilvoittelemaan. Moni kävi useamman kerranki. KESÄN VIIMEISIÄ UIMAMAHDOLLISUUKSIA järvivedessä.

Toiset tyytyivät ihailemaan laiturilta järven kirkasta vettä.

Auringonpaisteessa lekottelua.

Aamun rantareissulla.

Viimeiseisiä katseita upeisiin maisemiin ja sitten olikin iltapäivä kahvien aika ja kyllä maittoi kahvi ja erinomaisen herkullinen marjapiirakka.

Tällainen oli tämä virkistyspäivä, jota myös sieni- marja ja rentoutumisreissuksi kutsuttiin. Porukka tuntui viihtyvän ja enpä pitäisi ihmeenä vaikka suuntaisimme vuoden päästä uudelleen näihin maisemiin, tai sitten johonkin uuteen kohteeseen.

Mutta vielä joulukuussa tulemme Lylyisiin nauttimaan pikkujoululounaan, samalla reissullahan tutustumme vanhanajan joulumarkkinoihin Lohjalla ja halukkaat pääsevät vielä kurkistamaan Tytyrin kaivosmuseoonkin.

Tähän vanhaan tallirakennukseen meille katetaan pikkujoululounas.

Olipahan taasen hieman erilainen päivä ja uskoisin meidän kaikkien virkistäytyneen, ainakin saimme raitista maalaisilmaa ja liikuntaa.

Olin varannut mukaan bingo pelin ja palkintoja, jota olisimme saaneet sateen sattuessa pelailla. Onneksi sitä ei tarvittu, vaan saimme nauttia ihanasta syyskesän päivästä ja ulkoilla.

Kiitos taasen kerran, teille mukana olleille.

Paula

PS. Tässä on lylyisten kartanon historiikki:

LYLYINEN 2011

Lohjan Lylyisten kylä sijaitsee Lohjanjärven Isoselän pohjoispuolella. Paloniemen ja Outamon kylien välisellä niemekkeellä. Niemen itäisellä puolella aukeaa Lylyisten lahti, jonka erottaa Isoselästä Nuottasaari.  Nimi voisi viitata kalastukseen, jota kyläläiset harjoittivat maanviljelykseen ohella. Läntisellä puolella on Outamonjärvi  ja siellä Naskinsaari, joka merkitsi sikaa. On mahdollista, että nimi on peräisin sikojen kesälaitumesta. Isoselän puoleisella rannalla sijaitsee Liikkiön saari.  Onko perää arvelulla, että sillä olisi yhteyttä vainajiin? Lik on ruotsiksi ruumis. Nimistötutkija Timo Eränkö on kuitenkin sitä mieltä, että kyse on nimestä liki eli lähellä.

Lylyisistä löytyy rautakauden aikaisia muinaishautoja, kiviröykkiöitä ja ikivanha käräjäpaikka, jossa on uhrikivi. Uhrikivet ovat maakiviä tai kalliopaljastumia, joihin on hakkaamalla tai hiertämällä tehty pieniä pyöreitä syvennyksiä. Niitä voi olla jopa yhdestä sataan. Usein uhrikivet sijaitsivat lähellä rautakauden kalmistoja tai viljelyalueita. Kansanperinteen mukaan niihin uhrattiin uudisviljaa tai maitoa. Kertyneellä sadevedellä oli myös parantava voima. Se että kylä on ollut asuttuna jo kivikauden ajalla, näkyy siitä, että alueelta on löydetty kaksi kivikauden esinettä: kaunis veneenmuotoinen kirves ja pitkä ja leveä tasataltta.

Lylyisten kylän suomalainen muoto tavataan ensimmäisen kerran v. 1763. Sanalla lyly on kaksi eri merkitystä:  lylypaikka on pyhä, pelätty, kammottava paikka. Mahdollisesti tämä uhripaikka piilee myös Lohjan Lylyisten nimessä. Toinen merkitys on vasemmanpuoleinen suksi, lyly, liukusuksi, joka on tehty petäjäpuun kovemmasta puolesta. (Kalhu on oikeanpuoleinen suksi, jossa on eläimen turkisnahkaa pohjalla, poron nahkaa, potkusuksi.)

Lylyinen voi olla myös henkilönimi. Lylyisiin on aikojen kuluessa perustettu kolme eri taloa: Kriisi eli Seppä, Hontti ja Hentti.  Näistä Hontin talo jaettiin 1700-luvulla kahtia Ali- ja Yli-Hontiksi. Kriisin eli Sepän talo mainitaan jo aivan ensimmäisessä säilyneessä maakirjassa vuodelta 1540, josta lähtien talo siirtyi isältä pojalle 250 vuoden ajan. Tämänkin jälkeen omistus säilyi suvulla, kun kotivävy, Erik Matinpoika siirtyi uudeksi isännäksi. Hänen jälkeläisensä jatkavat Sepän tilan pitoa tänäkin päivänä. Sepän tilan päärakennus on vuodelta 1914 ja siinä on yhdeksän huonetta.

Ensimmäinen nimeltä tunnettu isäntä ennen vuotta 1540 oli Knuutti (Kriisin eli myöhemmin Sepän isännät: Pietari Knuutinpoika,  Juhana Pietarinpoika, Paavali Paavalinpoika Seppä, Tahvana Paavalinpoika Seppä, Henrik Tahvananpoika Griisi, Juhana Henrikinpoika Griisi, Juhana Juhananpoika Griisi, Olavi Juhonpoika Kriisi, vävy Erik Matinpoika, Henrik Erikin poika, vävy Erik Salin, poika Henrik Salin, poika Hjalmar Salin, poika Reino Salin, poika Heikki Salin, tytär Leena Lehti ja miehensä Raimo (isäntinä vuodesta 1976).

Kriisin eli Sepän isännät 1600-luvulta eteenpäin: Juhana Henrikinpoika sai talon haltuunsa 1681. Hän avioitui läheisen Varolan talon tyttären, Brita Nilssonin kanssa. Perheen pojan, Olavin nuorin poika Henrik isännöi taloa 1700-luvun lopulle asti. Vuonna 1778 tehtiin Lylyisissä isojako Erik Matinpojan aikana. Tilan viljelyala oli silloin 17 ha, metsää 64 ha ja joutomaata 1,5 ha. Hänen poikansa Henrik sai seuraavaksi talon haltuunsa vaimonsa, Hongin tyttären, Greta Mattsdotterin kanssa. Heillä ei ollut yhtään poikaa, joten tila periytyi tyttärelle ja hänen miehelleen, Erik Salinille Nummen Hyrsylästä 1820-luvun lopulla. Seuraavat isännät Henrik Salin, Hjalmar Salin, Reino Salin, Heikki Salin ja isäntäpari Leena os. Salin ja Raimo Lehti vuodesta 1976. Vuosisatojen ketju on jatkunut lähes 500 vuotta ja on yksi lohjalaisista sukutiloista, joka on säilynyt suvun hallussa.

Lylyisten Hontin ja Hentin tilat osti 1850-luvulla sotilaslääkäri, valtioneuvos Johan Fabian  Oberg. Hänen aikana rakennettiin nykyinen päärakennus  150 vuotta sitten ja tilakokonaisuutta alettiin kutsua Lylyisten kartanoksi. Omistajat vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Vuonna 1859 kartanon osti Ferdinand af Hällström. Tila käsitti silloin 30 ha peltoa ja 137 ha metsää. Lehmiä oli 12 ja hevosia 4. Palvelusväki hoiti tilaa: vouti, 2 renkiä ja torppari. Kiireen-

pään aikaan oli muutakin apuväkeä. Ferdinandin poika, Elis af Hällström sai tilan haltuunsa vuonna 1900.

Tilan hoito tuotti tappiota eikä parempia aikoja ollut tiedossa, joten Elis päätti myydä Lylyisten Hontin vuonna 1910. Tila myytiin konsuli Hendrik van Gilse van der Palsille, joka omisti jo aikaisemmin Palonimen, Outamon, Humppilan ja Varolan. Elis oli myynnin yhteydessä pidättänyt itsellään huvilapalstat: Sjövik omistajana pitkään Brita ja Inger Bolte, Fridhem omistaa Fröjdis Malmi, os. af Hällström ja sisar Lindegull omistaa osan Fridhemmistä ja Tomtebo omistajana af Hällströmin suku.

Van Gilse van der Pals möi Lylyisten Hontin vuonna 1917 Hjalmar ja Ida Salinille, jotka jo aikaisemmin omistivat Lylyisissä Sepä tilan. Kylän kolme taloa olivat nyt samalla omistajalla. Tila siirtyi seuraavalle polvelle, veljeksille Taunolle ja Reinolle v. 1937. Tauno sai Lylyisten Hontin ja Reino Sepän tilan. Taunon kuoleman jälkeen myytiin Hontti Oskari Salosen säätiölle  kurssikeskukseksi. Säätiön aikana muutettiin navetta luentosaliksi ja päärakennus nykyaikaistettiin. Tämän hetkinen omistaja on HUS, Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri. Rannassa  olevaa saunarakennusta vuokrataan myös ulkopuolisille.

Tänä päivänä Lylyisiin on helppo tulla. Tie on osittain asfaltoitu ja talvella aurattu. Toisin oli satakunta vuotta sitten. Sepän vanhaisäntä Hjalmar Salin on kertonut, että 1830-luvulla oli ainoastaan ratsupolku Lylyisten ja Paloniemen välillä. Lohjan kirkolle mentäessä kärryt soudettiin salmen yli Sjövikin kohdalta. Siinä on nykyään HUS:n sauna. Hevonen vietiin ratsain. Jäätiet olivat käytössä talvisin. Jäätynet järvet, joet ja purot olivat suhteellisen tasaisia kulkureittejä. Suorasivuinen, tasapohjainen ruuhi oli aikoinaan tavallisin lohjalainen vesikulkuneuvo.  Raskailla ja leveillä 2-3 airoparin ruuhilla pystyttiin kuljettamaan melkoisia tavaramääriä yli Lohjanjärven selän. Kuljetus oli hidasta ja myös vaarallista.  1900-luvun alussa alkoi höyrylaivaliikenne Lohjanjärvellä ja melkeinpä jokaisen isomman talon rannalla oli laivalaituri.

Sigfrid af Hällström kertoo, kuinka matkanteko Lylyisiin tapahtui hänen lapsuudessaan. Kello kahdeksalta kyytivossikka vei heidät Helsingin asemalle ja sieltä jatkettiin junalla Hyvinkäälle. Aikamme odoteltuamme astuimme Lohjan junaan. Perillä Lohjalla olimme neljän maissa iltapäivällä. Asemaa vastapäätä sijatsi Liljeströmin kestikievari, josta olimme tilanneet kyydin. Kestikievarin hevoset olivat hitaita ja kello kuuden aikaan iltapäivällä olimme perillä Lylyisissä.

Minkälaiset ruokatottumukset olivat Lylyisten huviloilla 1900-luvun alussa?  Päivä alkoi kello seitsemältä aamukahvin ja vehnästen kanssa. Kello yhdeksältä seurasi puuroaamiainen voileipien ja lisukkeiden kanssa. Yhdeltätoista syötiin vahva aamiainen lämpimän ruoan kanssa. Sitten seurasi  kahvi vehnästen ja pikkuleipien kanssa kello 14.00. Päivällinen oli kello 17.00 kaksine ruokineen ja pyhäpäivinä oli kolme ruokaa. Kaiken lopuksi oli vielä teetä illemmalla. Jos lapset olivat nälkäisiä, niin he saivat välipalaksi voileipää, maitoa ja hedelmiä. Kaikkeen tähän tarvittiin kaksi palvelijaa sekä oma naisväki auttamaan.

Mainittakoon, että Anteron isoäiti, Ida os. Salin, oli Lylyisten Hontilta kotoisin. Vihtori Härmä, aikaisemmalta nimeltään Hörlin, avioitui Idan kanssa 1900. Ida kuoli 1964.

Matkamme alkoi 4.9. jo klo 6:n aikaan aamusella Allegro junalla, joka on nopea ja helppo tapa siirtyä pääkaupunkiseudulta Pietarin metropoliin.

Yllä matkalaisia junassa. Mukana myös juhlamatkalaiset ja mikäpä oli kohottaessa maljaa juhlan kunnikasi.

Matka-aika on vain 3 ja puoli tuntia ja junassa hoituvat niin passintarkastukset kuin tullimuodollisuudetkin. Pietarin Suomi asemalla meitä oli vastassa uskomattoman tehokas ja asiantunteva Pietrinoppaamme TATJANA. Hän oli mahtava opas, niin tietomäärältään kuin peroonaltaankin. Hänen seurassaan saimme todellisen TIETOPAKETIN Pietarista ja hiemn ympäristöstökin.

Tatjaana oppaamme. huomatkaa myöes bussimme sisustus.

Museo avautui 25.11.2013, joten se on vielä monelta näkemättä, me onneekkaat sen näimme, emmekä voineet muuta kuin häikäistyä. Itselleni se oli niin mahtava kokemus, että nähtyäni tämän palatsin ja sen taideaarteet, totesin, että matka on jo kuitattu tällä loistolla. Kaikki mitä muuta näemme on exstraa.

(Googlattu) Pietarin Fabergé-museo esittelee maailmankuulun pietarilaisen kultasepän Carl Fabergén tuotantoa. Fabergé tunnetaan erityisesti tsaariperheelle tehdyistä ylellisistä pääsiäismunista.

Pietarin Fabergé-museota ylläpitää Svjaz Vremjon säätiö, jonka taustalla on eräs venäjän rikkaimmista miehistä, miljardööri Viktor Vekselberg. Hän on vuosien mittaan hankkinut takaisin ympäri maailmaa levinneitä Fabergén luomuksia tarkoituksenaan tuoda ne takaisin Venäjälle ja asettaa ne näytille. Fontankan rantakadulla sijaitseva Shuvalovin palatsion remontoitu perusteellisesti museota varten.

Museon kokoelmiin pääsee tutustumaan ainoastaan opastetuilla kierroksilla, joita järjestetään klo 11 ja 19 välillä. 

Tämän upean palatsin ja sen kokoelmiin tutustumisen jälkeen olikin jo aika majoittua hotelliimme. Hotellimme oli vaihtunut Marshall hotelliksi, eikä lainkaan hassumpi vaihdos. Majoituimme nimittäin Chevalijerien entisiin majoitustiloihin, joissa esim. Marsalkka Mannerheimin on asustellut.

Aulassa oli Mannerheimin rintakuva (nuoruuden ajoilta ilmeisesti)

Hotellin vaatimaton sisäänkäynti.

Huoneiden verhot olivat taidokkaasti ripusteltu.

Jossakin vaiheessa päivää söimme tietysti lounaan upean Verikirkon läheisyydessä St. Petersburg ravintolassa.

Pietari kirjan kansikuva, jossa kuvattuna Verikirkko.Tällä paikalla surmattiin tsaari Aleksanteri II vuonna 1881 ja murhapaikan päälle rakennettiin tämä mahtava katetraali, joka sai nimekseen Verikirkko ja on oikeastaan Pietarin symbooli.

Hyvin nukutun yön jälkeen ja aamiaisen syötyämme olimme taasen valmiita uusiin kokemuksiin ja elämyksiin. Oppaamme Tatjaan oli odottelemassa bussin kanssa ja innokkaat matkalaiset hyppäsivät kyytiin. Nyt suuntana oli maailman kuulu Eremitaasi, huh ihan alkaa hengästyttää kun ajattelee sen taideaarteta ja niiden lukumäärää.

Eremitaasi kirjan kansikuva, joka antaa vain aavistuksen sen loistosta.

Eremitaasi tarkoitti alunperin Katariina Suuren talvipalatsin yhteyteen rakentamaa taidemuseota, joka on sittemmin laajentunut ja laajentunut. Kokoelmia on täydentänyt aina kukin hallitseva tsaari Nikolai II saakka. Nykyinen kokoelma käsittää noin 3 miljoonaa taide esinettä, sen kuvitteleminen on pienelle ihmiselle mahdottomuus, mut näin se vaan on, maailmassa on monta ihmeellistä asiaa....

Tässä muutamia kuiva

Kuvasin aika paljon, mutta nyt on suloisesti sekaisin Eremitaasin ja Katariinan palatsin kuvat, joten ottaa aikansa ennen kuin ne selvitän (tai saanko selville milloinkaan) 

Tämän valtavan "taide pläjäyksen jälkeen, oli pakko päästä ravitsemaan myös kehoamme. Niinpä poikkesimme lounaalle Da Vinchi ravintolaan. Täältä sitten suuntasimme tutustumaan Iisakin kirkkoon.

Kansikuva Iisakin kirkon kirjasesta.

Meillähän on sanonta, "että rakennetaan  kuin Iisakin kirkkoa" ja se tarkoittaa silloin tosi hidasta valmistumista. Iisakin kirkkoa rakennettiin 40 vuotta 1818-1858 ja se todella mahtava monumentti.sen korkeus on 101,5 metriä ja sisäpinta-ala yli 4000 neliömetriä. Tämän jälkeen oli taasen vuorossa palatsiin tutustuminen. Tällä kertaa kohteen Jusulevin palatsi. Jusulevit tulivat tunnetuiksi Felix Jusulevin johtaman salaliiton takia, hän oli osallisen ryhmässä joka organisoi Rasputiinin murhan, joka sinänsä on jo oma tarinansa.

Jusulevit olivat Venäjän vanhimpia ja rikkaimpia sukuja (ehkä rikkaampia kuin tsaarin perheet). Heidän palatsinsa antaa siiä kyllä uskottavan, sillä niin upea loistoa palatsi piti sisällään.

Tämä hieno kuoro toivotti meidät tervetulleiksi tutustumisretkellemme. Toinen toistaan upeammat salit, vanhimmat osat 1700 luvun alusta. Muistini mukaan Jusupovit omistivat 57 palatsia tai kartanoa Venäjällä. Jusupovit olivat aikaansa seuraavia ihmisiä ja hankkivat aina muodissa olevia esineitä kokelmiinsa.

Tämä Kristallikruunu jäi erityisesti mieleeni, sillä sen runko on valmistettu pahvista, joka sitten on kullattu, näin ollen kruunu painoi vain 80kg, minusta uskomaton paino tuokin, ainakin nykyajan rakennuksiin. Mitähän aidot metallirunkoiset mahtoivatkaan painaa.

Heillä oli myös pieni oma teatterinsa ja siinä kyllä loisto piisasi. Meidän tytöt pääsivät Tsaarin aition viereiseen aitioon vilkuttelemaan, vähänkös olimme kateellisia.

Mutta paltsihan tuli kuuluisaksi Rasputiinin murhasta ja niinpä sen kellariin on rakennettu pienoisnäyttely, joka kertoo joulukuisen yön 1816 tapahtumista.

Oikealla (jos oikein tihrustaa) erottaa Rasputiinin istumassa ja nauttimassa myrkytettyä viiniä ja leivonnaisia.

Valokuvasta otettu kuva kuolleesta Rasputiinista. Aika synkkä ja pelottava tapahtuma, varsinkin kun siellä kellarissa oli niin pimeää, niinpä ajattelimme illalla hieman keventää tunnelmaa, ettei kukaan näkisi painajaisia.

Samppanjaa ja vodkoo, sekä pieni maistiainen kaviaarista, näistähän se ilo irtosi.

Tanssi- lauluryhmä oli oikein taidokas ja osaava ja osasivat ottaa yleisönsä mukaan.

Myös meitä (ainakin osaa) tanssitettiin. Tämän kostean ja vauhdikkaan illan jälkeen ei ollut pelkoa painajaisista, vaan saimme "köllähtää" tyytyväisinä nukkumaan.

Lauantai aamu valkeni aurinkoisen ja lämpimänä (kuten muutkin matkamme aamut) Aamiasen nautittuamm Tatjaana lähti opastamaan meitä Tsaarin kylään (Pushkiniin) ja siellä tutustuimme tarkemmin Katariinan palatsiin. Vaikka olen useasti vieraillut siellä, niin aina se mykistää, niin upeata loistoa että...

Katariina Suuri, kaikessa komeudessaan.

Palatsi on varsinainen aarreaitta myös ja siellä sijaitsee kuuluisa ja mittaamattoman arvokas meripihkahuone.

Googlattua tietoa: li Preussin kuningas Fredrik Vilhelm I:nvuonna 1716 Venäjän tsaarille Pietari Suurelle antama lahja. Se oli huone, jonka seinät ja useat kalusteet oli koristeltu tuhansillameripihkaupotuksilla sekä kultauksella. Meripihkahuonetta oli rakennettu Berliinissä vuodesta 1701 kuvanveistäjä Andreas Schlüterinpiirrosten pohjalta ja tanskalaisen meripihkasepän Gottfried Wolframin johdolla, mutta sitä ei saatu koottua vuosikymmeniin. Se pystytettiin lopulta vuonna 1755 italialaisilla kivimosaiikeilla täydennettynä Katariinan palatsiin, Tsarskoje Seloon lähelle Pietaria, jossa siitä tuli suosittu nähtävyys. Myöhemmin siitä käytettiin jopa nimitystä ”maailman kahdeksas ihme” (ks. maailman seitsemän ihmettä).Toisen maailmansodan aikana syksyllä 1941 palatsin vallanneet saksalaiset ryöstivät meripihkahuoneen, ja tiettävästi siirsivät senKönigsbergin linnaan Itä-Preussiin. Sodan lopussa huone katosi. Venäjällä kadonneesta meripihkahuoneesta on tullut kaikkien saksalaisten sodassa ryöstämien kalleuksien ja taideaarteiden symboli.

 2000-luvun alussa Katariinan palatsiin rakennettiin meripihkahuoneen jäljennös saksalaisen Ruhrgas-yrityksen lahjoittamille varoilla. Se paljastettiin Pietarin kaupungin 300-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 2003.

Täältä siirryimme lounaalle Pavloskiin ja lounaan jälkeen tutustuimme Pavloskin palatsiin. Tämäkin palatsi, jonka Katariina II lahjoitti pojalleen Aleksanteri I:lle kruunuperillisen syntymän kunniaksi. Se oli alunperin keisariperheen metsästysmaja noin 400 hehtaaria, mutta Paavali i ihastui palatsiin ja asusti siellä perheineen. Siellä hänen oli hyvä "leikkiä" sotaleikkejään, sillä hän oli ihastunut kaikkeen sotilaallisuuteen ja jo lapsen häntä kiehtoi tinasotamiehet ja muu sota rekvisiitta. Täällä ei ollut niin runsaasti kulta, silkkiä jamarmoria, vaan palatsi oli vaatimattomamman näköinen. Varsinkin kun olimme kulkeneet loistosta loistoon.

Hotelliin saavuttuamme, meillä oli hetki aikaa henkähtää ja sitten olikin iltaohjelmassa kuuluisa Puna-armeijan kuoro, joka sattumoisin oli kiertueella juuri silloin Pietarissa. Heidän esityksensä ei jättänyt varmaan ketään "kylmäksi", niin kuoro, soolot ja taitavat akrobaatti esitykset siivittivät illan loisteliaseen tunnelmaan. Kateellisena pitää kerto, että yksi nuori sotilaspukuinen upseeri saatteli ryhmämme rouvashenkilön käsikynkkää portaat alas. Että sillä tavalla, toisilla käy tuuri.

Sunnuntai olikin sitten jo viimeinen matkapäivämme ja se sisälsi valtavan määrän ohjelmaa. Huoneiden luovutuksen jälkeen nousimme bussiin ja matka uusille seuduille alkoi. Ensimmäinen kohteemme Orienbaum ja sen sievät pienet huvilat, hyvin maaseutumaista. Mutta olihan sielläkin palatsi ns. Kiinalainen palatsi. Tämä palatsi rakennettiin Katariin Suuren oikusta vuosina 1762-1768 ja nimensä se on saanut siitä, että sinne kerättiin kiinalaisia tavaroita ja sisustettiin kiinalais tyyliin. Harmiksemme 3 kiinalaista huonetta oli juuri nyt restauroitavana, joita emme siis nähneet, mutta näimmepä muuta ihmeellistä.

Jos muissa palatseissa olimme ihastellet silkkikankain ja käsinmaaltuin tapetein vuorattuja seiniä, niin täällä oli oikein aarre. Yllä olevat kuvat ovat lasiputkiloista ommeltuja tapetteja ja niillä oli päällystetty koko huone. En enää muista, enkä osaa kuvitella mikä määrä työtä ja aikaa tämän huoneen tapetointi on vienyt ja hintakin varmaan oli tähtitieteellinen.

Pieni Kiinalainen palatsi, täällä muistaaksen oli puistossa paviljonki jossa oli rakennettu liukumäki hoviväen leikkipaikaksi.

Sitten siirryimmekin vanhalle Inkerinmaalle ja siellä Tyron seurakuntaan .

Tyron kirkko rakennettu 1835

Kirkko on hyväkuntoinen ja toiminta on aktiivista. Suntio musiosoi aterian ajan ja hän puhui myös hyvää suomea.

Täällä myös söimme "kirkkolounaan", joka oli ihan jees ja varmaan aitoa inkerinmaan ruokaa.

Sitten siirryimme Kronstantiin, tuohon kauan suljettuna olleesseen laivastontukikohta kaupunkiin. Se on perustettu samana vuonna kuin Pietarikin eli 1703 ja ollut kaupungin tärkrin linnake Ruotsin uhkaa vastaan. Nykysin se on edelleen sotilaskäytössä, mutta on avautunut ja sinne voi koiketa niin matkailijat kuin venäläisetkin, asukkaita muistaakseni noin 40 000. 

Ja mikä Katedraali! Se oli upea ulkoa päin ja sisältä aivan mielettömän hienoin koristein ja maalauksin sisustettu, ei voinut kuin ihailla.

Täältä matkamme jatkui patoa pitkin Suomenlahden pohjoisrannalle ja sieltä terijoen kautta kohti Viipuria.

Vppuri on aika ränsistyneen näköinen ja kadut ovat,oppaan sanoja lainataksen "Venäläiset kadut". Illastimme Pyöreässä tornissa ja jokaisella oli varmaan jonkinlainen mielikuva "Meidän Viipurista" ja rallista Pyöreen tornin hämärässä, pöydässä niin hilpeässä....jne

Ja löydettinhän me "eväspuotikin", ilmeistä päätelle tarjonta oli tyydyttävä.

Kävimme myös tutustumassa korjattuun Alvar Aallon suunnittelemaan kirjastoon. Tämä rakennus oli Tatjaanalle suuri elämys. Hän on ammatiltaan arkkitehti ja jo nuorest tytöstä alkaen ollut suuri "Aalto fani".

Koska oli sunnuntai ja kirjasto kiinni tyydyimme ihailemaan rakennusta ulkoapäin ja Tatjaana halusi nostaa kanssamme maljan matkamme kunniaksi.

Tämän kuvan halusi porukkamme minun ikuistavan, tosin mun olisi pitänyt seistä keskellä katua, niin olisi tullut parempi kuva,. Että sellaisia toiveita...

Sellainen ol Viipuri, karjalaisten kaupunki....

Ja sitten saapuikin jo Allgro juna asemalle ja siihen me hyppäsimme, ei nyt ihan vauhdissa, mutta sujuvasti kuitenkin.

Vaikka tässä olen hahkuttanut Pietarin loistoa ja rikkauksia niin kyllä me matkalaiset hyvin tiedämme, että on toisenlainenkin Pietari, jota ei niin mieluusti esitellä. Mutta niinhän se on kaikkialla ja meidän matkamme tarkoitus oli elää hetken aikaa "satua" ja ihastella menneen maailman loistoa.

Jotenkin haikeaa oli taasen mtkanjälkeen ja vieläkin jäi pieni kipinä, josko vielä kerran sukeltaisi tuohon satujen maailmaan.

Suuret kiitokset teille matkatoverit, teidän kanssanne oli taasen niin mukavaa ja olette mitäs täsmällisin ja luotettavin porukka.

Mun oli "Ihan pakko" laittaa tämä kuva, jossa vuonna 2004 esiinnyt Katariina Suurena, hovinsa ympäröimänä:-)

Tietysti ymmärrän senkin, ettei aika aina tahdo riittää kaikenlaiseen kirjoitteluun vastaamiseen ja kommentoimiseen.

Joka tapauksessa hyvää kesää teille kaikille. (jos teistä joku tätä lukee).

terkuin Paula

 Mutta nyt bussi ei suostunut enää käynnistymään. Jonkin aikaa kuljettajan pähkäiltyä asiaa, hän totesi, ettei muu auta kuin kutsua paikalle päivystävä korjausauto. Siinä sitten me matkailijat saimme rauhassa tutustua keväiseen luontoon ja jaloitella pitkän kaavan mukaan ja minä soittamaan Kenkäveroon, että tulomme ajankohdasta ei ole tarkkaa tietoa ko. vian vuoksi. Jonkun ajan kuluttua saapui korjausauto ja ei mennyt kuin hetki hänen ”sukellettuaan” bussin alle ja tehtyään joitain temppuja, niin bussimme oli matkakunnossa. Se näissä uusissa menopeleissä on, että ne on niin hienosti rakennettuja, ettei niitä pysty korjailemaan kuin alan ammattilaiset. No hyvä näin ja matkamme pääsi jatkumaan ja soitto taasen lounaspaikalle ja ilmoittamaan uusi saapumis aika-arvio, joka sitten piti paikkansa.

Kenkäveron, kukkiva kenkäkäytävä. Yhden tarinan mukaan Kenkävero nimi liittyy aikaan jolloin pitäjäläiset saapuivat tiettämättömien taipaleiden takaa kirkolle ja pappilan rannassa sitten vaihdettiin/laitettiin kengät jalkaan. No jossakin vaiheessa kengät vaativat korjausta tai jopa uusien hankintaa ja tästä sitten syntyi nimitys "kenkävero".

Upea päärakennus.   

   Googlasin: Kenkäveron historia ulottuu yli 550 vuoden taakse. Ensimmäinen papin asumus rakennettiin silloiselle saarelle 1400 –luvun puolivälissä. Viimeisen kerran Kenkävero toimi pappilana 1956. 1960-1990 Kenkäveron päärakennus oli vaarassa vaurioitua pahoin. Sen jälkeen Kenkäveronniemen pappila on tullut täyteen henkeä ja elämää huolellisen ja onnistuneen restauroinnin, ajanmukaisten tapettien, vanhojen huonekalujen, modernin sisustuksellisen silauksen sekä käsityömyymälän, käsityöläisten, leipomon ja puutarhan elvyttämisen tuloksena. Kenkävero on elämys kaikille aisteille.

Täällä sitten nautimme herkullisen ja todella maittavan lounaan. Ikävä kyllä meillä ei riittänyt kovin paljon aikaa tutustua paikkaan ja sen tarjoamiin palveluihin, sillä meitä odotti jo aikataulutettu Valamon ohjelma, jota matkan aikana puhelimella rukkasimme aikatauluumme sopivaksi, mutta omat hankaluutensa tuotti luostarin päiväsäännöt ja niitähän emme pystyneet muuttamaan (eikä olisi tarkoituksenmaukaistakaan, luostari elää elämäänsä ja me matkailijat sopeudumme niihin).

Googlasin:  Valamo - Ortodoksisen kulttuurin keskus

Valamon munkkiluostarin veljestö elää hengellistä yhteisöelämää, joka pohjautuu ortodoksisen kirkon askeesin perintöön. Vanhan perinteen mukaan luostarin tulee elättää itse itsensä. Nykyisin Valamon pääelinkeino on matkailu: luostarissa käy vuosittain yli 160.000 vierailijaa, ja kaikki matkailusta saadut tuotot käytetään suoraan luostarin ylläpitoon ja kehittämiseen. Päivävierailulle tai yöpymään voi tulla ympäri vuoden.

Luostari on siellä kilvoittelevan veljestön koti. Vierailleen Valamo tarjoaa elämyksiä ympäristössä, jolle ei löydy vertaa muualta. Moni tulee luostariin hiljentymään ja osallistumaan sen päivittäiseen jumalanpalveluselämään. Vähintään yhtä moni saapuu luostariin rentoutumaan luonnossa liikkuen, viettämään aikaa perheen ja ystävien seurassa tai oppimaan uusia taitoja 

Täytyy antaa tälläkin forumilla, suurkiitokset Valamon henkilökunnalle, että he järjestivät nopeutetulla aikataululla meille täyden "tutustumis paketin" luostarissa ja joustivat mahdollisuuksien mukaan luostarinohjeiden sallimissa puitteissa, jotta me matkailijat saimme "täydenpaketin" Valamon elämästä.

Oppaaksemme saimme mukavan Timotheus ("puolimunkin", ilmeisesti lempinimi ei vielä täydelliselle munkille) hänen tarinointiaan oli ilo kuunnella, niin elävästi ja kansanomaisesti hän kertoili munkkien elämästä.

Mielen kiinnolla kuuntelimme hänen tarinointiaan Valamosta ja Munkkien elämästä. Tmä Uuden Valamon tarinahan alkoi sota-aikan, jolloin Laatokan Valmosta evakoitiin kaikki Munkit. Heitä oli evakkoon lähtijöinä 380 ja melkein kaikki venäjänkielisiä, jotka eivät osanneet suomensanaakaan ja osa oli myös hyvin iäkkäitä. Heidät evakoitiin Keski - Suomeen Keiteleen ympäristöön ja siellä he odottivat paikkaa johon voisivat sijoittua. Kun tämä Heinävedellä sijaitseva paikka lopulta saatiin ja sinne perustettiin tämä ns. Uusi Valamo, Munkkeja oli enää 320, eli 60 oli menhtynyt matkanrasituksiin.

 Timothei Munkki esitteli myös kirkon ja sen taideaarteita, joista jonkin verran oli pelastunut Vanhasta Valamosta (minusta aika runsaastikin)

 Seinällä oli kuva Vanhasta Valamosta.

Taidokkaasti valmistettu "Helmi ikoni" en tosin muista oliko se Vanhan Valamon perintöä. Mutta upea teos.

Tämä kokovartalo ikoni, on kuulemman hyvin poikkeuksellinen sillä ikoneissahan yleensä on kuvattu vain yläosa.

Oppaamme kertoili niin mukaansatempaavasti tarinoita luostarielämästä, että häntä olisi kuunnellut vaikka kuinka kauan, mutta meitä odotti jo Valamolainen Iltatee (sitä oli siirretty aikaauluongelmien vuoksi klo 20:een, luostarissa alkaa klo 21 täydellinen hiljaisuus) niinpä meidän oli kiitettävä Puolimunkki Timotheusta ja siirryttävä herkulliseen venäläistyyliseen teepöytään.

Teepöytä ylitti kaikki odotuksemme herkuillaan, nautimme venäläistyylisiä suolakurkkuja smetanan ja hunajankera ja tietysti Valamossa leivon leivän kera, unohtamatta makoisaa jälkiruokaa.

Ehdimme mukavasti nauttimaan teepöydän antimet, kunnes hiljaisuus alkoi. Minä Kaken kanssa varmaan rikoin sääntöä kun menimme katsomaan kahden "rohkean" tytön majoitustilaa ja kello oli jo 21! Nämä tytöt olivat rohkeasti tilanneet yöpymisen vanhassa Munkin Keljassa ja meitä kiinnosti nähdä, minkälaisissa olosuhteissa munkit olivat majailleet. No, Keljahan oli uudistettu ihan hienoksi hotellihuoneen veroiseksi, ainoa eroavaisuus oli, että suihku ja VC sijaitsi käytävällä, mutta sen korvasi moninkertaisesti näkymä järvelle, joka oli uskomattoman kaunis. (meidän huoneesta näki parkkipaikan). Jos vielä joskus majoitun Valamoon, niin taatusti varaan tämän Keljan.

Huoneeseeme palattuamme oli ihana kokemus olla täydellisessä hiljaisuudessa, ainoastaan linnut lauloivat ja rauha oli mitä uskomattomin. Se sai jopa minut rauhoittumaan ja nauttimaan täysin kevään ihanuudesta ja luonnon äänistä.

Hyvin nukutun yön jälkeen heräilimme jo 4:n aikoihin ja päätimmä käydä tutustumassa Valamon hautausmaahan, joka sijaitsi aivan lähituntumassa.

Kaunis rauhaisa metsähautausmaa. Munkit suhtautuvat kuolemaan hyvin läheisesti ja heillä on aina hautausmaalla valmiiksi avattu hauta, muistuttamassa, että yksi hetki vain ja voit olla täällä ikuisen rauhan majoilla (sama näkyi myös Lintulan hautausmaalla) Timothei kertoili tästäkin tarina, että he kutsuvat avointa hautaa koloksi ja yksi "hole in one" niin osuma on täydellinen. Joten kyllä hekin huumoria viljelevät ja vakavistakin asioista voi heiman leikkiä laskea.

Pentti Saarikoski oli halunnut tulla haudatuksi Valamoon ja hänen toiveensa oli totetutunut. Hauta sijaitsi hieman sivussa Munkkien hautarivistöistä hyvin rauhaisalla paikalla. Huomatkaa, miten tuon nimikyltin päällä on rivi kyniä ! Saarikoskihan oli viettänyt monia aikoja Valamon rauhassa hiljentymässä.

 Hautausmaalta palattuamme naapuri huoneiston rouvat nauttivat aamunrauhasta kuistilla, klo oli vähän yli 5.

Sitten jo kuuluikin kirkonkellojen kutsu aamuhatauteen. Sielläkin piipahdimme. Olimme edellispäivänä kysyneet Timotheukselta, että voiko sinne mennä kesken palveluksen ja myös poistua. Häntä ihan anuratti moinen kysely ja sanoi: Ettekö oöe olleet esimerkiksi Kreikan kirkoissa, joissa on melkeinpä markkinatunnelma, ihmiset menee ja tulee koko ajan. Niinpä mekin uskaltauduimme hetkeksi kuulemaan liturgiaa.

Nyt meitä jo odotteli aamiaispöytä ja sen antimet maistuivat makoisilta. Aamiaisen syötyämme olikin aika jättää hyvästiti Valamolle ja suunnata kohti Lintulan luostaria. Kylläisinä oli mukava lähteä risteilylle mitä ihanmpaan järvimaisemaan.

Sergei vene odotteli matkailijoita. Sen mukava kapteeni ja "varakapteeni" ottivat meidät iloisesti vastaan ja venematkan aikana kertoilivat tarinoita ja faktoja matkamme varrelta.

Näitä "matkamiehen" muisto ristejä oli matkamme varrella runsaastiki. Sergein miehistö kertoi, että niihin kohtiin on matkamiehet aikojen kuluessa menehtyneet ja paikalle on sitten pystytetty muistoristi. Aika erikoiselta tuntuu näin nykypäivän ihmisestä, mutta täytyy muistaa, että sata vuotta sitten ja sitä ennen nämä seudut olivat asumattomia ja tiettömien taipaleiden takana. Ei ollut GPS:iä eikä muitakaan tunnistimia käytössä.

Olipa uskomattoman mahtavat maisemat kun hiljalleen seilasimme kohti Karvion kanavaa.

Googlasin: Kanava yhdistää KermajärvenVarisveteen, siitä Suvasveteen. Karvionjärveltä on yhteys Suvasveteen, jota pääsee Kuopioon asti. Kanava on 300 metriä pitkä ja se on Heinäveden vanhin kanava, rakennettu 1895–1896. Kanavassa menee varsinkin kesäaikaan paljon laivoja, ja on Heinäveden reitin vilkkaimpia kanavia.

Lintulan luostari.

Oppaanamme toimi Nunna ( jonka nimeä en muista), än esitteli meille luostarin kirkon ja sen historiaa. Hän oli hyvin aran tuntuinen ja äänkin oli hiveröinen, hänelle varmaan Nunnan elämä ja sen antama sisäinen rauha oli tärkeintä, hän ei niinkään ollut kiinnostunut vieraista. Esimerkiksi olimme tilanneet kahvittelu mahdollisuuden luostarin kahvilassa, mutta jostakin syystä tieto ei ollut mennyt kahvilaan saakka, vaan ovet pysyivät suljettuna. Minä veikkasin, että he ovat antaneet vaitiololupauksen ja toisille ei kerrota mitä ollaan ulkomaailman kanssa sovittu. No elämä näytti sujuvan hiljaiselossa ja vaatimattomasti, mutta kuitenkin kun kysyin milltä luosttarin tulevaisuus näyttää? Vastaus tuli iloisesti "hyvältä näyttää heitä on 10 nunnaksi vihittyä ja kaksi noviisiakin on tullut joukkoon", hyvä näin.

Luostarin kirkko oli hyvä kuntoinen ja sitä kelpasi ihailla.

Koska kahvia emme saaneet, niin kuljettajamme tiesi parin kilomatrin päässä olevan kahvipaikan ja se sijaitsi vielä pienen kosken partaalla, joten kahvitus ongelmakin tuli hoidettua.

Täältä sitten matkamme jatkui Tertin historialliseen kartanoon, jossa louna meitä odotti. Googlasin: Jos vain seinät osaisivat kertoa. Kuulisimme mitä tapahtui 1500 luvun rusthollissa ja ratsutilalla. Mitä Päämajan upseerit taktikoivat talossa talvi- ja jatkosodan aikaisessa esikunnassa. Mitä puhuttiin Urho Kekkosen päivällispöydässä ja miten arkea on eletty kartanossa... Tänä päivänä jokainen vieras voi talon historiikkiin oman osansa.

Kartanon vaiheita vuosisatojen varrelta.

1540 Kirjataan ensitietoja Tertistä. Silloinen nimi oli Hintsalan rustholli ja isonvihan aikana talosta varustettiin mies ja ratsu kuninkaan armeijaan. Rustholli sai nimensä Hannun Hintsasta.

1560-1850 Rusthollikauden aikaa. Omistajina ja isäntinä säätyläisiä, mm. Henrik von Brandenburg.

1894 Pylkkästen aika alkaa. Aatami Pylkkänen osti Tertin Iivarin päivänä 22.8. Maita siirtyi kaupassa noin 900 hehtaaria. Iivari aloitti tilan kohennustoimet. Pytingit kunnostettiin ja viljelyksiä raivattiin lisää. Puutarhan suunnitteli puutarhuri Dahlström Pietarista. Tertin ruusu istutettiin.

1896 Tertin meijerin yhteyteen perustettiin meijerikoulu ja oppiin tuli 10 tyttöä. Heidän joukossaan Edla Ahvenainen, johon Iivari pian iski silmänsä. Syyskuun 6 päivä 1897 juhlittiin häitä juhlittiin 200 vieraan joukolla. Silloin iso rumpu ja viulu soivat usean päivän ajan. Vieraita tuli laajalti, mukana myös Iivarin ruotukaveri Oskari Merikanto. Lapsia pariskunnalle syntyi setsemän, viisi poikaa ja kaksi tyttöä.

1918 Ratsutilan sotilaallinen perinne jatkui. Vapaussotaan lähti kaksi vanhinta poikaa. Sodan jälkeisessä itsenäisessä Suomessa Iivari jatkoi Tetin hoitoa, järjestäen vuosittain Tapanin ja Iivarin päivänä suuret pidot. Juhliin liittyi ainakin kaksi sanontaa, alkutervehdys ("humööri ylös") ja juhlavärssy ("Mut setä nousee seisaalleen sanoopi vielä, että talossa tässä ei ryypätä pelkkää vettä")

1939 Talvisodan alkaminen muutti elämän kulkua, viisi poikaa lähti rintamalle. Mikkelin pommituksien jälkeen 5.1.1940 Terttiin siirtyi tykistökomentaja Svanström esikuntineen. Jatkosodan aikana päämajan indententti kenraali Gustfsson oli sijoitettuna Terttiin.

1941 Sota vaatii veronsa, kaksi pojista kaatui kuukauden välein.

1955 Sotien jälkeinen aika: Tertti on edelleen perinteinen maanviljelystila, isännäksi ryhtyi Olavi Pylkkänen vaimonsa Liisan kanssa. Tilalla on korkea tuottoinen lypsykarjaja jalostus lampola

1978 Isännyys vaihtuu Matti ja Pepita Pylkkäselle. Vaihdioksen jälkeen tuotantosuunnaksi valittiin matkailu ja erikoisviljely. Pihapiirin rakennukset on kunnostettu perinteitä vaalien ja puutarja ja lähi ympäristö on saatettu 1800luvun tyyliin.

Täällä taasen saimme herkutella buffetpöydän antimista, joista mainittakoon kala kovasienmuhennoksella, se oli mun suosikkini.

Tämä veskarahvi oli upea, oikein himoittava, siinä oli pieni kolo johon voi laittaa kukan koristeeksi. Niitä oli myös myytävänä, mutta hinta oli minusta aika korkea (varsinkin kun on kertynyt jos jonkinlaista kaadinta kaappeihin), joten raaskinut ostaa, mutta ehkä ensi kerralla.

Näin oli tämä kahden päivän reissu loppusuoralla...

Kuljettajamme oli taikonut jostakin punaisen maton, jolta oli mukava nousta bussin kyytiin ja kotimatka pääsi alkamaan.

Kiitos taasen kaikille mukan olleille. Olitte mukavaa matkaseuraa ja teidän kanssanne sain taasen paljon uusia muistoja ja kokea historian havinaa. Puhumattakaan upeista Itä-Suomen järvimaisemista, joita ei väsy ihastelemaan.

Paula                                                                                                                                                                                       

Nyt oli vuorossa tutustua Tallinnan lähistöllä olevaan Sauen kartanoon. Matkalla tietysti poikkesimme Viron suurimpaan kukkamyymälään ja täytyy myöntää, että suuri se oli ja valikoima oli valtava. Kysyi aikamoista itsensähillintää, ettei olisi ostanut kasvikiintiötään täyteen jo eka kohteessa. No meijän porukka oli hyvin maltillista ja aivan muutama "välttämätön" kasvi tarttui mukaan. (Taasen unohdin kuvata, mä innostun kukista niin, että kaikki muu unohtuu).

Jatkoimme matkaa ja tuota pikaa Sauen komea kartano oli näköpiirissämme. Googlasin: Kaunis Sauen kartano rakennuksineen on Víron varhaisklassisen arkitehtuurin Parhaita esimerkkejä. Sen luoja OLI Friedrich Herman von Fersen. Kartanoon kuuluu MYOS 16 Hevosen ratsastusseura. Kartano rakennuksineen on ollut valtiollisen ja suojelun alaisena vuodesta 1954, MYOS 14,3 hehtaarin suuruinen puisto on suojeltu.

Rakennus oli viehättävä ja siinä mielessä mielenkiintoinen että, kartanon omaistajat asuivat kolmannessa kerroksessa ja ensimmäinen ja toinen kerros oli kunnostettu matkailijoille. Isäntä itse kävi tervehtimässä ja jutusteli selvällä suomenkielellä kanssamme.

Kuvasin maalauksen, (nykyiset omistajat) jossa koko perhe on kuvattuna, isä, äiti ja kolme poikaa. (jotka nyt ovat aikuisia)

Kartanolla on hieno syntytarina. Sen oli rakennuttanut (nimi unohtunut) kartanon herra vaimolleen rakkauden osoituksena, ajatuksella, että vaimo saa elää kauneduden ja hienostuneisuuden keskellä. Mutta kun upea rakennus valmistui niin isäntä olikin vararikossa. Mutta siinä vaiheessa astui kuvaan ja apuun viereisen SAKU-kartanon omistaja, joka osti rakennuksen, mutta antoi isäntäparille asumisoikeuden koko elinajaksi. Hieno teko, ja tänä päivänä varmaan ei moista ystävyyttä paljon tavoita.

Istuimme salissa kuuntelemassa oppaan tarinointia kartanon historiasta ja sehän oli melkoinen. Venäjän vallan alaisuudessa rakennus oli mitä ihmeellisimmä käytössä, lastentarhana, kouluna ja ties minä, mutta säilyi kuitenkin sodan ja miehityksen ajan aika hyvä kuntoisena.

Tämä rouvan vuode ei ole alkuperäinen, vaan se on nykyisen kartanon rouvan käsityöharrastuksen myötä tehty kuvaamaan menneen ajan tyyliä.

Täältä siirryimme "kivenheiton päähän" Sakun kartanoon, josta gooklasin: Sakun kartano on mainittu ensimmäistä kertaa vuonna 1622. Nykypäiviin säilyneen klasisistisen rakennuksen suunnitteli 1800-luvun ensimmäisellä neljänneksellä eräs aikansa kuuluisimmista arkkitehdeista Carlo Rossi
Vuodesta 2002 remontoidussa Sakun kartanossa toimii loma- ja seminaarikeskus ja kartanoa vuokrataan seminaareja ja tapahtumia varten. Mielenkiintoista tietää: - Sakun kartanon panimosta sai alkunsa nykyinen maineikas Sakun Oluttehdas

Sakun kartanoon emme päässeet tutustumaan lähemmin, mutta saimme nauttia maittavan lounaan kartanon panimotuvassa.

Lounaan nautittuamme olikin aika etsiä hotellimme ja se oli yllätys, yllätys vaihtunut City Tallinn hotellista vanhaan kunnon Matropol hotelliin (joka on tosin juuri remontoitu), Mielestäni hotelli oli tasokkaampi ja sijaintikin keskeinen. Ilta olikin vapaata aikaa ja aikaa kerätä voimia seuraavan päivän markkinoille.

Taasen toteuti tämä minua piinaava vaiva, että kun pääsen johonkin kukkamyynti paikkaan, niin kuvaukset unohtuvat sen siliän tien ja hikihatussa tutustun tarjontaan, jota tänä vuonna olikin oikein runsaasti (joka vuosi markkinat paisuvat suuremmiksi ja suuremmiksi) Sieltä sitten tarttui mukaamme enemmän tai vähemmän tarvitsemiamme kasveja, mutta KAUNIITA !

Markkinahumun uuvuttamina ajelimmekin sitten suht koht suoraan satamaan ja Viking XPRS:n kyydissä kohti hesaa.

Että sellainen reissu se.

Paula

PS. Jos jollakin on kuvia markkinoilta, niin lähettäkää minulle, liitän ne tähän juttuun.

Me nautimme kiertoajelun aikana toinen toistaan upeimmista rakennuksista ja hienosta arkkitehtuurista, joita silmä ei väsynyt ihailemaan.

Hotellimme sijaitsi aivan keskustassa ja oli tasoltaan 4:n tähden luokkaa, mikäpä sinne oli majoittuessa.

Illalliselle lähdimme hyvin historialliseen ravintolaan , joka sijaitsi aivan "Sissi sillan" tuntumassa, siellä ovat aterioineet niin paavi kuin myös Englannin kuningatar. Paikka oli tosi upea ja ruoka myös maittavaa, mutta tarjoilu... se ei ehkä ollut ihan kiireiselle matkailijalle mieleen.

Seuraavana aamuna sitten jatkoimme tutustumista pienellä kävelylenkillä (eikä ihan pienelläkään), ensin tutustuimme Pyhän Tapanin kirkkoon ja upeaan Andrassykatuun. Jatkoimme kävelyä sillan yli Budan puolelle kapusimme kukkulalle ihailemaan kuninkaan linnaa ja siellä sijatsi myös katetraali jossa "Sissi" kruunattiin Unkarin keisarinnaksi. Taasen oli lounaspaikkamme hyvin historiallisessa rakennuksessa ja siellä maittava lounastaminen sujui sutjakasti.

Illalla oli mahdollisuus osallistua viinitilalla pidettävään unkarilaiseen iltaan. Ilta olikin mukavan rattoisa viini virtasi ja ruoka oli maittavaa ja kaikkea tätä säesti musiikki ja kansantanssi esitykset, täältä ei kukaan poistunut "kurttuotsaisena", vaan iloa piisasi vielä hotellillakin. Täällä myös saimme ostaa omalla valkuvalla somistetun viinipullon, no sitähän mahdollisuutta ei voinut missata, yhdellä jos toisellakin on nyt nimikkopullo.

Kolmantena matkapäivänä lähdimme Budapestin lähistöllä sijaitseviin pikkukaupunkeihin tutustumaan ja samalla saimme ihalla varhaisen kevään vehreyttä ja kuulimme oppaan tarinointia Unkarin historiasta. (näimme myös Roomanvallan aikaisia raunuoita ja vesijohtojärjestelmien jäänteitä. Pitkä ja vaiherikas on ollut Unkarin historia ihan näihin päiviin saakka. Pikku kaupungit Esztergomin, Visegradin sekä Szentendre olivat viehättävia ja idyllisiä kaupunkeja, joissa henki mennyt maailma.

Neljäntenä päivänä jätimme hetkeksi hyvästit Budapestille ja suunasimme Balaton järvelle, tarkemmin sanoen Balatonfürediin. Matkalla pokkesimme tauolle pikku kaupunkiin nimeltä Tihany. (kuva

 Balaton on Unkarin ja Keski-Euroopan suurin järvi (pinta-ala 589neliökm) Järven pituus on 77 ja leveys 14 km. Balatonin eteläranta on tasaista ja matalaa, toisin kun pohjoisranta, joka on vuoristoista. Pohjoisessa järvi rajoittuu Kanonyn vuoriin, joiden rinteet ja vulkaaninen maaperä ovat otolliset hedelmä- ja viiniviljelyyn. Balatonin allas on geoloogisesti varsin nuori, alle miljoona vuotta vanha. Alkuaan altaassa oli viisi pienempää järveä, jotka yhtyivät yhdeksi suureksi järveksi.

(Pelkästään Budapestissä on yli 120 lähdettä, joista saadaan 70 miljoonaa litraa 30-78 asteen lämpöistä termaalivettä päivässä. Vettä käytetään kymmenessä ympäri vuoden auki olevassa termaalikylpylässä ja lisäksi viidessä kesällä auki olevassa kylpylässä sekä noin kymmenessä kylpylä- ja wellness-hotellissa)

Majoituimme kylpylä hotelli Pelikaniin, jossa myös illastimme molempin päivinä.  Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi buffetpöydän tarjoilussa. Samoin saimme käyttää kylpylän tarjoamia palveluja, jotka tiukan aikataulumme ansiosta jäivät vähäisiksi .

Viidentenä matkapäivänä teimme tutustumis retken Heviz terveyskylpylään.  jossa on Euroopan suurin ja maailman toiseksi suurin lämmin 36 metriä syvä ja 4,4 ha suuri lampi. Se saa vetensä maanalaisesta lämpimästä kraaterilähteestä, joka sekuntti 410 litraa. Koko lammen vesi vaihtuu 48 tunnissa.

Veden lämpötila talvella on mukavat 25 astetta ja kesällä 35 asteen tienoilla. Erityisesti paikalliset käyvät uimassa, kun pakkanen paukkuu ja Balaton on jäässä. Hevizissä on suuri määrä kylpylähotelleja, niitten terveysveden kulutus alkaa olla lammen kapasiteetin rajoilla. Meille tuotti hankaluuksia löytää varattu kylpylämme, mutta lopultahan sekin löytyi. Ja pääsomme kokeilemaan TERVEYSPULIKOINTIA,

Kylpylöillä on pitkät perinteet, jo roomalaiset tunsivat Hevizin veden terveellisen vaikutuksen, mutta varsinaisia kylpylöitä sinne alkoi rakentaa vasta kreivi Festetics v. 1795. Veden sisältämien mineraalien lista on pitkä. Pienen radonpitoisuuden takia se on lievästi radioaktiivista.

Siksi kylpylämatkaa Heviziin suositellaan reumasta, nivelsairauksista, iho-ongelmista, kuluma-ja kalkkiintumisvaivoista, kroonisista perifeerisistä sairauksista sekä gynekologisista vaivoista kärsiville. Sen sijaan syöpäpotilaita, sydän- ja verisuonitaudeista kärsiviä, astmaatikkoja ja alkoholisairaita kehoitetaan pysymään loitolla terveysvedestä. Olihan se mukava kokemus, vaikka alku olikin aika häslinkiä.

Täältä sitten siirryimme viininmaistajaisiin ja kevyelle "kenttälounaale", viini viimeistään kirvoitti kielenkannat ja sai unohtumaan pienet "hässäkät". Paluu matkalla vielä bongasimme upean linnan, joka tosin oli jo suljettu, mutta pihamaalla saimme ihaille linnan komeutta.

Viimeisenä matkapäivänämme, suuntasimme kohti Budapestiä ja siellä saimme pari tuntia vapaata aikaa ostosten tekoon tai sitten mennä nauttimaan kahveista. Sitten olikin jo lounaan aika ja sen nautimme taasen jossakin vanhassa nostalgisessa paikassa. Lounaan syötyämme suuntasimme Tonavan rannalle ja siellä nousimme sievään risteilyalukseen, jolla teimme pienen risteilyn Tonavalla. Kuohuvaa nauttien näimme Budapestin upeat rakennukset tältä suunnalta ja kyllähän parlamentti talo oli kyllä upea, samoin linnavuori ym maamerkit.

Näin saatiin viimeinenkin matkapäivä kulumaan ja missään vaiheessa ei aika tullut pitkäksi eikä ollut turhia odotusaikoja. Nyt vain kiirehdimme lentokentälle ja sieltä taasen sinivalkoisin siivin lensimme koti Suomeen. Uskon, että kaikille jäi sama tunne kuin itselleni, eli tänne täytyy päästä uudelleen ja saada tutustua vielä perusteellisemmin tähän upeaan ja mielenkiintoiseen maahan.

SORRY; tässä vaiheessa siirrän muutaman kuvan reissusta tänne loppuun ja toivotaan, että jossakin vaiheessa vien ne oikeisiin paikkoihin ja myös tekstitän, mutta nyt paina päälle uudet reissut ja uudet kuvat.

Muistijumppaa Asukastalolla (joka toinen ti (pariton vko))

Nyt vain yritän viedä kuvat kohalleen ja hieman tekstittää.

Matka oli kokonaisuudessa todella antoisa ja ilokseni voin kertoa, että no jotka eivät nyt päässeet syystä tai toisesta mukaan ja tietysti nekin jotka olivat jo mukana, matkatoimisto järjestää elokuussa uuden samantapaisen matkan Unkariin ja sille matkalle voimme osallistua jos halukkaita riittää. Tästä tiedota tuonnempana.

Nyt nautitaan Suomen suloisesta suvesta.

Paula

Mut enhän mä niistä paineita ottanut, vaan nautin täysillä ihanasta, viihdyttävästä Starussin musiikista ja upeista solisteista.

Yllä olevat kuvat, kuvasin esitteestä, muuta saattehan pientä muistinvirkistystä operetin mailmasta.

Tämä jäi arvoitukseksi. Mitähän kauppoja rahastonhoitaja "ruhtinaan" kanssa tekikään.

Mutta tässä kuvassa "ruhtinaspari" on löytänyt toisensa. Huomatkaa kaverin kateellinen ilme....

Joka tapauksessa ihana iltapäivä.